”Tunsin pitkään olevani näkymätön. Eroni jälkeen yritin käydä treffeillä, liityin Tinderiinkin, mutta en jotenkin osaa spontaanisti kertoa itsestäni. Keskustelu sitten lopahti. Kävin kahden matchin kanssa ulkona pari kertaa, mutta kun aloin kertoa itsestäni, he eivät kysyneet mitään lisää, enkä sitten kuullut heistä enää sen jälkeen. Kolmannesta henkilöstä en itse ollut kiinnostunut. En tiennyt kuinka kertoa elämästäni mukaansatempaavalla, hauskalla tavalla. Kaikki keskusteluni mahdollisten partnereiden kuihtuivat heti, kun kerroin vähän enemmän itsestäni. Luulen, että olen liian tavallinen, liian tylsä. Minusta on tullut entisen minäni varjo.

Tämä kuitenkin muuttui, kun amerikkalainen Werner pyysi minut kaveriksi Facebookissa. Yhtäkkiä en ollutkaan enää tylsä Wilma, vaan hänen kiinnostuksensa keskipiste. Hän on kirurgi ja jäi leskeksi muutama vuosi sitten. Olemme nyt jutelleet pari kuukautta, ja hän on tulossa tapaamaan minua ensi kesänä, jos vain saa jonkin rajamuodollisuuksiin liittyvän epäselvyyden hoidetuksi." Wilma, 32

”Kukaan ei koskaan uskoisi minua, jos sanoisin heille, että olen yksinäinen. Menestyn työssäni, pysyn kunnossa ja tapailen kiinnostavaa ihmistä. Olen ihmisten ympäröimänä suurimman osan päivästä, mutta he ovat hyvänpäiväntuttuja tai kollegoja, ja suurimmalle osalle heistä on aivan sama, onko paikalla minä vai joku muu.

Kaikki sosiaalinen toiminta tuntuu turhalta, koska se ei koskaan johda mihinkään. Näen muiden löytävät yhteyden toistensa kanssa ympärilläni, mutta se on ikään kuin se tapahtuu tasolla, joka on ulottumattomissani, enkä tiedä, mitä tehdä asialle. Kohtelen muita ystävällisesti, kyselen heidän elämästään ja yritän olla helposti lähestyttävä. Silti olen yksinäinen. Ei yksin, vaan yksinäinen. En tiedä kuinka muuttaa tätä asiaa." Tom, 42

”Olen 52-vuotias ja ensimmäistä kertaa elämässäni koen, että minulla on joku, joka ottaa aikaa kuunnellakseen minua. Käytin huumeita 30-vuotiaaksi asti ja maksoin aineista kehollani, joten kaikki tuolloiset kaverisuhteeni perustuivat erittäin huonosti tehtyyn kustannus-hyötyanalyysiin. Kun pääsin lopulta kuiville, tajusin, että perheeni lisäksi minulla ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut minua raittiina. Yritin joskus viettää aikaa entisten ystävieni kanssa ja puhua heille, mutta he eivät olleet kiinnostuneita uudesta elämästäni vaan keskittyivät aivan muihin juttuihin.

​

Mietin raitistuttuani elämääni ja identiteettiäni. Myönsin vihdoin itselleni, että tykkään naisista, mutta minun oli tosi vaikea tulla ulos kaapista. Yritin puhua seksuaalisesta suuntautumisestani muutamalle kaverilleni, mutta heidän mielestään en ollut lesbon tyyppinen. En oikein vieläkään tiedä, millainen se tyyppi on, en sitten kai minä ainakaan.

​

Pari vuotta sitten päätin hakea apua ja löysin life coachin, jonka etävastaanotolla aloin käydä. On ollut mieletön kokemus keskustella ihmisen kanssa, joka on kiinnostunut minusta. Hän on esittänyt minulle enemmän kysymyksiä kuin kukaan koskaan aikaisemmin ja rohkaissut minua kertomaan tarinani. Puhumme ihan kaikesta, ja saan häneltä vastauksia myös käytännön asioihin, esimerkiksi ruuan laittoon liittyviä, joita en kehtaisi keneltäkään muulta kysyä." Renee, 52

​

Taistelin poikani täyden huoltajuuden puolesta, koska halusin varmistaa, että hänellä oli hyvä lapsuus. Tunsin, että jouduin taistelemaan kahta kovemmin siksi, että olen poikani isä enkä äiti.  Tein kaikkeni, kirjasin ja kuvasin todisteita, sain kirjallisia todistuksia poliisilta ja poikani terapeutilta, ja siitä huolimatta asiat menivät pieleen. Asianajaja ei kuunnellut minua, koska sattui edustamaan myös poikani äidin parasta ystävää toisessa oikeusjutussa, tuomari ei kuunnellut minua eikä myöskään lastensuojelu. Kukaan heistä tuntunut olevan kiinnostunut poikani parhaasta.

Sain lopulta täyden huoltajuuden, mutta exäni sai 50/50 vanhemmuuden, mikä johti siihen, että poikani joutui hoitamaan taaperoita 9-vuotiaana, kun hänen äitinsä ja tämän ystävä lähtivät baariin eivätkä halunneet huolehtia lapsistaan. Prosessi sai minut menettämään sen vähäisen luottamuksen, joka minulla oli järjestelmään." Lars, 45

”Ihmiset ajattelevat, että olen todella hyvä työssäni, erittäin sosiaalinen ja että minulla ja miehelläni on loistava suhde. Niin imartelevilta kuin nuo asiat kuulostavatkin, ne eivät ole totta. Koska pomoni olettaa, että olen tehokas työntekijä, hän antaa minulle lisätehtäviä normaalin työn lisäksi. En kuitenkaan ole nopea. Kaikkien yksityiskohtien pohtiminen vie paljon aikaa, vaikka lopulta saankin työn tehtyä nopeasti. Kun minulle annetaan sivuprojekteja, minulle ei jää aikaa ajatella, ja sitten suoriudun normaalitasoani huonommin.

Koska ihmiset ajattelevat, että olen todella sosiaalinen, he kutsuvat minua järjestämään kaikenlaisia ​​tapahtumia heidän kanssaan, vaikka olen itse asiassa melko introvertti. Olisin paljon mieluummin kotona katsomassa televisiota. Kun olen kertonut siitä, he toteavat, etteivät he yksinkertaisesti voi selviytyä ilman minua. Niinpä niin, he selvisivät hienosti ennen kuin muutimme mieheni kanssa tälle alueelle.

​

Pahinta on kuitenkin se, että kaikki olettavat mieheni ja minun olevan vieläkin kuin vastarakastuneita. En tajua, mikä heidät on saanut ajattelemaan niin. Harkitsemme itse asiassa eroa, ja vihaan sitä. Näen edelleen saman ihmisen, johon rakastuin kaikki nuo vuodet sitten, mutta hän ei tunne samoin. Kun ystäväni avautuvat avio-ongelmistaan ​​ja viittaavat "unelma-avioliittooni", pyytäisin heitä mielellään tukkimaan turpansa. Minua ei nähdä sellaisena kuin olen, vaan minut nähdään sellaisena, jollaisen he olettavat minun olevan. Se saa minut tuntemaan oloni todella yksinäiseksi." Marie, 38

​

”Yksi työkavereistani on yksi haastavimmista kuuntelijoista, joita olen koskaan tavannut. Kun puhumme kahden kesken, hän näyttää keskittyvän sanomaani ja reagoivan asianmukaisesti. Ryhmässä hän kuitenkin lakkaa kuuntelemasta minua. Saatamme seistä vierekkäin, ja jos kysyn häneltä kysymyksen, hän voi esittää, ettei hän kuullut minua. Hän on eräänlainen mielipidejohtaja tiimissämme, joten muut tiimiläiset ovat alkaneet tehdä samaa.

Koko jutusta on tullut aivan absurdi: kun on minun vuoroni raportoida projektini etenemisestä jossain palaverissa, hän tai joku muu alkaa puhua päälleni. Nykyään raportoin oman osuuteni yhdellä tai kahdella virkkeellä, koska on turha sanoa enempää. Myöhemmin samat ihmiset pysähtyvät työhuoneeni ovelle ja kysyvät minulta projektista. En enää tiedä, miten minun pitäisi käyttäytyä heidän seurassaan. Minusta on tullut paljon pidättyvämpi, koska en usko, että työyhteisöni kuuntelee minua.” Lisa, 36

Huomasin, että jos en veloita ajastani, ihmisillä on taipumus olla kuuntelematta. Jotenkin käyttämästäni ajasta ja tekemästäni työstä tuli vähemmän merkityksellistä ja arvokasta, kun en pyytänyt heitä maksamaan siitä.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli toimisto-/varastoprojekti, johon osallistuin vapaaehtoisena, koska halusin varmistaa, että pieni yhteisömme pysyy miellyttävän esteettisenä ja hyvin suunniteltuna. Yrityksen omistaja tapasi minut säännöllisesti, ja keskustelimme suunnitelmista ja edistymisestä, mutta joka kerta hän vaikutti siltä, ​​ettei hän ollut koskaan kuullutkaan, mistä puhuimme. Minun piti selittää tietyt asiat uudestaan ​​​​ja uudestaan. Sovimme, että jos hänen budjettinsa on 10 000 dollaria, ei ollut mitään järkeä ostaa puuta, joka maksaisi puolet kokonaissummasta.

Kun projekti vihdoin oli valmis, asiakas oli selvästi järkyttynyt, koska suunnittelu ei ollut sitä, mitä hän oli halunnut. Puu puuttui. Olimme sopineet jättävämme sen pois, olimme puhuneet siitä useita kertoja, mutta ilmeisesti hän ei ollut kuunnellut. Onneksi kaikki sopimukset olivat myös kirjallisessa muodossa. Tämä on saanut minut miettimään, miten muita vapaaehtoisia kohdellaan vai onko tämä ongelma vain omalla alallani. James, 54

”Viimeiset kolme vuotta ovat olleet todella vaikeita. Pandemian alussa menetin vanhempani ja läheisen ystäväni, ja minusta tuntuu, että jokin minussa ei anna minun päästä täysin yli menetyksistä. Prosessi on todella hidas. Olen viettänyt lukemattomia tunteja puolisoni kanssa itkien. Aluksi kyyneleeni laukaisi käytännössä mikä tahansa, pieninkin muisto noista upeista ihmisistä, nyt jaksan kestää vähän enemmän. Paras neuvo, jonka olen tähän mennessä saanut, on ollut puolisoltani. Hän ehdotti, että aina kun sataa, minun pitäisi istua ikkunan vieressä, kuunnella sadetta ja antaa sen pestä pois kipuni. Kun vain istun ja annat kyynelieni valua sateen mukana, tunnen eläväni hetkessä. Jossain vaiheessa huomaan, etten itke enää." Trisha, 28

"Olin lukiossa aina se ulkopuolelle jäävä tyttö. Minulla oli pari kaveria, joiden kanssa vietin aikaa, mutta en koskaan saanut kutsua kotibileisiin tai muihin kivoihin illanviettoihin. Useammin kuin kerran luokkakaverini suunnittelivat menojaan avoimesti tietäen, että kuulen heidän juttelunsa, mutta silti he eivät pyytäneet minua mukaan.

Lopulta sain tarpeekseni ja halusin jutella asiasta jonkun aikuisen kanssa. Koin sen tosi noloksi, että en ollut tarpeeksi kiinnostava, että minut olisi huolittu mukaan, joten siitä oli tosi vaikea puhua kenellekään. Otin asian varovasti puheeksi äitini kanssa, mikä oli iso virhe. Hän kun ei ole koskaan ollut mikään ymmärtäväinen ihminen, niin ensimmäinen asia, minkä hän sanoi, oli se, että enhän minä oikein sopinut perheenikään menoihin, kun olin niin erilainen. Että kyllä se voi olla vaikeaa muille olla rennosti, jos olen seurassa. En vieläkään käsitä, kuinka kukaan voi sanoa lapselleen tuolla tavoin. Hän ei kuunnellut minua vaan koki avautumisen kutsuksi kertoa, miten hän itse kokee läsnäoloni. Se sattui tosi paljon. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun hän vähätteli tunteitani, mutta en ollut kertonut asioistani hänelle pitkään aikaan, niin olisin toivonut edes vähän ymmärrystä.

​

Pian tuon keskustelun jälkeen täytin 18 ja muutin pois kotoa. Käyn siellä tasan kerran vuodessa jouluna pakollisella tervehdyskäynnillä. Olen opiskeluympyröistä löytänyt ihmisiä, joiden seurasta pidän ja jotka pitävät minusta, ja se on opettanut minulle sen, että kaikille löytyy omat ihmisensä. Useimmille ne ovat oma perhe ja lapsuuden kaverit, mutta kaikille eivät." Laura, 24